Olen ollut useimmiten vapaalla, kun toimituksessa tehdään ylimääräisiä uutislähetyksiä. Kun kuulin lomamatkallani Jokelasta, arvasin, että töissä on kiire. Uutispäällikkö juoksee, nettitoimittaja hakkaa raivopäisenä näppäimistöään, puhelimet soivat, kolme eri tuottajaa soheltaa ympäriinsä ja kuvaaja kaasuttaa toimittaja kyydissään kohti juttupaikkaa. Sellaista oli kai keskiviikkona puolenpäivän jälkeen.

Seurasin tapahtumien etenemistä ulkomailta käsin. Tilanteen kamaluuden valjettua pallottelin kahden ajatuksen välillä: "olisinpa mukana uutisoinnissa" ja "onneksi ei tarvitse olla". Halu osallistua hektiseen tunnelmaan on tietysti luonnollinen kenelle hyvänsä toimittajalle. Toisaalta tuntui, että kuolleet lapset veisivät minutkin pois raiteiltani. Loppujen lopuksi oli kai helpompi olla sivussa. Ilmeisesti ainakin Brockman oli uutisen keskiössä, ehkä kerrot omista tunnelmistasi jossain vaiheessa?

Se nyt on selvää, että toimittajakin järkyttyy. Kriisiapua oli toimituksessamme tarjolla perjantaina, jolloin halukkaat saivat purkaa ajatuksiaan ryhmässä. Itsekin oli tuolloin sorvin ääressä, mutta työ sujui tavalliseen tapaan, hallitusti. Kohta poliisi kertoo jotain ja sitten voitaisiin haastatella vielä vaikka pappia. Päivälista piti kutinsa melko tarkkaan. Jokelan tapahtumien eteneminen keskiviikkona kriittisessä vaiheessa oli arvatenkin täysin hallitsematonta. Niin kaoottista ja mielipuolista, että sellaisen seuraamiseen pitäisi laatia kokonaan uusi kaava. Joskus joku ajattelija on todennut uutistoimituksen työn tähtäävän siihen, että loppujen lopuksi kansalaiselle jää hyvä olo maailmasta. Tunne, että kaikki on lopulta hallussa. Vaikea hetki toimittajallekin on se, kun näyttää, ettei maailmasta löydy enää selkoa.

Toisaalta työrooli antaa suojan suuren tragedian edessä. Kun silmittömän tappamisen äärellä pitää pohtia esimerkiksi ingressiä juttuun, missä formaatissa kuvamateriaali saadaan toimitukseen ja mistä seuraava haastateltava löytyy, shokki ei pääse päälle. Mielikuva aseen piipun edessä pelkäävästä lapsesta on niin kammottava, että sitä ei oikein edes uskaltaisi ajatella.

Näiden hajanaisten ajatusten jälkeen jää vain se tärkein. Toivon sydämestäni, että Jokelan tragedian asianosaiset saavat elämän reunasta kiinni, löytävät rauhaa ja turvallisen tunteen ympäristöstään. Itse olen yrittänyt miettiä, miten sitä voisi työssään edistää. Kun perjantaina koulumaailmassa levisi huhuja uusista uhkauksista, päätimme toimituksessa uutisoida ne mahdollisimman matalalla profiililla. En tiedä, oliko se oikea ratkaisu. Emme halunneet lyödä lisää polttoainetta liekkeihin. Medialla on vielä suurempiakin pohdintoja edessään Jokelan tiimoilta. Millä me voisimme välittää viestiä siitä, että nämä teot eivät kannata? Onko se ylipäätään median tehtävä?

- Lane

"Vaikka elämä päättyy nuorena, se ei ole keskeneräinen elämä. Se on täysi ja täydellinen. "