Kun hain kesätoimittajaksi, jouduin yleistietotestiin. Kesuriehdokkaiden piti tunnistaa kuvanauhalta uutiselämän keskeisiä hahmoja. Erään äijän naaman kohdalla mieleni kirkastui: ESA HÄRMÄLÄ! Tunsin syvää ylpeyttä siitä, että tunnistin hänet. En tiedä, mistä sielun sopukasta tieto nousi, mutta se saattoi olla oleellinen pala urakehitystäni. Mahdollisuuksiani latisi hieman se, että olin saapunut haastatteluun viime hetkellä ja sitä ennen höyrynnyt matkalaukkuni kanssa pitkin Helsinkiä. Puuskutin valitsijoiden edessä kuin hikinen possu. Se ei lopulta muodostunut esteeksi, sillä viikon päästä sain ratkaisevan puhelinsoiton ja samassa tehtaassa olen edelleen töissä.

Tunteeni kesätoimittajia kohtaan ovat ristiriitaisia. Toisaalta joka vuosi ihmettelen sitä, miten valmiilta he vaikuttavat. He tekevät hyviä juttuja - useinkaan laatuero vakituisten tuotoksiin ei ole kummoinen. Rehellisesti sanottuna he toisinaan ylittävät vakiväen perussuoritustason kirkkaasti. Kesurit tekevät enemmän töitä juttujensa eteen, vaikka omia skuuppeja heillä harvemmin on. Meillä muilla tietenkin solkenaan.

Mutta aina joukossa on vähintään yksi näsäviisas kesuri, joka saa näkemään punaista. Hänelle on vaikea opettaa talon tapoja, kun ei jaksa kuunnella ja kokee tietävänsä asiat aasta ööhön. Hän ajattelee olevansa kerrassaan hauska, nokkela ja syvämielinen. Asiat ovat helppoja ja itsestäänselviä. Nämä näsät mitä ilmeisemmin suunnittelevat uraansa kuten eräs nuori työtoverini: "Olen tässä pari vuotta määräaikaisena ja sitten minut vakinaistetaan. Sen jälkeen voinkin mennä naimisiin ja perustaa perheen."

Jos minulta kysytään, kesätoimittajan olisi syytä olla nöyrä ja vaatimaton. Samoin kai ajattelivat ne kollegat, joiden työtoveriksi saavuin eräänä päivänä vuosia sitten.